Olen kolmekymppinen, ensi kuussa tarkemmin 33 vuotias. Mulla ei ole lapsia, ja parisuhdekin on vasta aluillaan.

Olen pienen elämäni aikana saanut usein kuulla ihmettelyjä siitä, miksei elämässäni ole lapsia, ja olipa kerran myös “ex-anoppi”, joka silloisen poikaystävästä eroamisen jälkeen päätti ottaa myös lapsikortin esiin, että tyttö hyvä, sulla alkaa olemaan jo ikää, mun poikani olisi mahtava isä lapsillesi. Että silleen. Kahvittelu loppui aika lyhyeen. Ja ei, suhde ei jatkunut. Ei, vaikka hän olisi ollut kuinka mahtava iskä.

Mutta vauvapainostus ei lopu vain vanhempiin ihmisiin, vaan sitä kuulee myös ikätoverien kesken, sekä myös nuoremmilta. Ehkä yksi seikka joka nostaa omat karvat pystyyn on se, kun omaa elämänlaatua arvostellaan lapsettomuuden takia. Kun me lapsettomat ihmiset ei katsos ymmärretä tosielämää, ja elämän prioriteetit on ihan väärässä paikassa. Niin kenen mielestä? Anteeksi vain, mutta elämässäni on ihan tarpeeksi sisältöä, myös laadukasta sellaista ihan ilman lapsia. En tarvitse siihen pissakakkajuttuja, vaikka hirveän kiva onkin puhua minkäväristä kakkaa teidän Elmeriltä tänään tuli. Ja ennen kuin mut leimataan vauvavihaajaksi, korostan että edellinen lause on kirjoitettu huumorilla. Eli hah hah! 😉

Lapseton ei tajuu

Sylivauvaa kerrakseen 😀

Ymmärrän sen, että elämä muuttuu kun saa omia lapsia. Sitä omaa nyyttiä rakastaa ihan eri tavalla, ja monet sanovatkin, etteivät ole koskaan kokeneet tällaista rakkautta ennen oman vauvan saamista. Ymmärrän tämänkin, ja asia on varmasti näin. Mutta tarkoittaako se sitä, että meidän lapsettomien rakkaus esimerkiksi kumppania kohtaan on jotenkin vähempiarvoisempaa? Jos ihminen päättää, ettei koskaan halua lapsia, niin tekeekö se hänestä itsekkään, ja mukamas automaattisesti jää paitsi jostain elämää suuremmasta? Tällöinhän kyseiselle ihmiselle ne elämää suuremmat asiat ovat jossain muualla. Esimerkiksi matkustamisessa ja maailman näkemisessä, opiskelussa, urassa, ystävissä ja perheessä. Ja esimerkiksi sisaruksen lapsissa.

lapsiasiaaIMG_9154lapsiasiaaIMG_9157
Olen miettinyt, että multa ehkä puuttuu joku vauvageeni. Olen hyvin suojeleva, rakastava ja rakastan esimerkiksi koiria, ja leijonaemoksikin on kutsuttu. Mutta jostain syystä vauvojen saannin yrittäminen, tai ajatus omista lapsista tuntuu vieraalta. On aina tuntunut. Olen aina ajatellut, että perhe pitää perustaa toimivan parisuhteen päälle, ja sen parisuhteen keskinäisen liitoksen pitää olla niin vahva, että se kestää vauvaelämän tuomat paineet. Ja koska tässä vielä uuden parisuhteen alussa ollaan, se liitos ei selvästi ole ollut tarpeeksi vahva aikaisemmin edellisissä suhteissa. Joten mene ja tiedä, mutta tämä fiilis on silti vahva. Never say never, mutta jotenkin toivoisin, ettei lapsettomuudesta tehtäisi automaattisesti olettamusta, että elämämme on jotenkin köyhempää, koska sitä se ei ole. Se on vaan erilaista.

Ugh, olen puhunut 😉

Mitä ajatuksia aihe sinussa herättää, oletko kokenut vauvapainostusta lähipiirissäsi, tai elämänlaadun kritisoimista, jos vauvoja tai lapsia ei ole? Tai oletko ehkä äiti, joka ajattelee juuri näin, ettei elämässä ole tärkeämpää sisältöä kuin lapset?

Aurinkoa sunnuntaipäivään <3

Nana

lapsiasiaaIMG_9168

 

Tallenna