Olen kolmekymppinen, ensi kuussa tarkemmin 33 vuotias. Mulla ei ole lapsia, ja parisuhdekin on vasta aluillaan.
Olen pienen elämäni aikana saanut usein kuulla ihmettelyjä siitä, miksei elämässäni ole lapsia, ja olipa kerran myös “ex-anoppi”, joka silloisen poikaystävästä eroamisen jälkeen päätti ottaa myös lapsikortin esiin, että tyttö hyvä, sulla alkaa olemaan jo ikää, mun poikani olisi mahtava isä lapsillesi. Että silleen. Kahvittelu loppui aika lyhyeen. Ja ei, suhde ei jatkunut. Ei, vaikka hän olisi ollut kuinka mahtava iskä.
Mutta vauvapainostus ei lopu vain vanhempiin ihmisiin, vaan sitä kuulee myös ikätoverien kesken, sekä myös nuoremmilta. Ehkä yksi seikka joka nostaa omat karvat pystyyn on se, kun omaa elämänlaatua arvostellaan lapsettomuuden takia. Kun me lapsettomat ihmiset ei katsos ymmärretä tosielämää, ja elämän prioriteetit on ihan väärässä paikassa. Niin kenen mielestä? Anteeksi vain, mutta elämässäni on ihan tarpeeksi sisältöä, myös laadukasta sellaista ihan ilman lapsia. En tarvitse siihen pissakakkajuttuja, vaikka hirveän kiva onkin puhua minkäväristä kakkaa teidän Elmeriltä tänään tuli. Ja ennen kuin mut leimataan vauvavihaajaksi, korostan että edellinen lause on kirjoitettu huumorilla. Eli hah hah! 😉
Sylivauvaa kerrakseen 😀
Ymmärrän sen, että elämä muuttuu kun saa omia lapsia. Sitä omaa nyyttiä rakastaa ihan eri tavalla, ja monet sanovatkin, etteivät ole koskaan kokeneet tällaista rakkautta ennen oman vauvan saamista. Ymmärrän tämänkin, ja asia on varmasti näin. Mutta tarkoittaako se sitä, että meidän lapsettomien rakkaus esimerkiksi kumppania kohtaan on jotenkin vähempiarvoisempaa? Jos ihminen päättää, ettei koskaan halua lapsia, niin tekeekö se hänestä itsekkään, ja mukamas automaattisesti jää paitsi jostain elämää suuremmasta? Tällöinhän kyseiselle ihmiselle ne elämää suuremmat asiat ovat jossain muualla. Esimerkiksi matkustamisessa ja maailman näkemisessä, opiskelussa, urassa, ystävissä ja perheessä. Ja esimerkiksi sisaruksen lapsissa.
Olen miettinyt, että multa ehkä puuttuu joku vauvageeni. Olen hyvin suojeleva, rakastava ja rakastan esimerkiksi koiria, ja leijonaemoksikin on kutsuttu. Mutta jostain syystä vauvojen saannin yrittäminen, tai ajatus omista lapsista tuntuu vieraalta. On aina tuntunut. Olen aina ajatellut, että perhe pitää perustaa toimivan parisuhteen päälle, ja sen parisuhteen keskinäisen liitoksen pitää olla niin vahva, että se kestää vauvaelämän tuomat paineet. Ja koska tässä vielä uuden parisuhteen alussa ollaan, se liitos ei selvästi ole ollut tarpeeksi vahva aikaisemmin edellisissä suhteissa. Joten mene ja tiedä, mutta tämä fiilis on silti vahva. Never say never, mutta jotenkin toivoisin, ettei lapsettomuudesta tehtäisi automaattisesti olettamusta, että elämämme on jotenkin köyhempää, koska sitä se ei ole. Se on vaan erilaista.
Ugh, olen puhunut 😉
Mitä ajatuksia aihe sinussa herättää, oletko kokenut vauvapainostusta lähipiirissäsi, tai elämänlaadun kritisoimista, jos vauvoja tai lapsia ei ole? Tai oletko ehkä äiti, joka ajattelee juuri näin, ettei elämässä ole tärkeämpää sisältöä kuin lapset?
Aurinkoa sunnuntaipäivään <3
Nana
Oon miettinyt näitä ihan samoja asioita. Mulla ei myöskään omasta mielestäni oo mitään “vauvageeniä”. 😀 En oo koskaan potenut varsinaisesti vauvakuumetta. Pitkään (ennen nyt nykyistä tilaani) myös mietin, että haluanko lapsia vai ei. Vai riittääkö koirat? <3 Mua myös sapetti aina ihan hitosti se, että äidit kehtasivat sanoa ettei elämästä tiedä mitään tai sen arvoa ymmärrä jos ei ole lapsia.
Vaikka musta tuleekin vielä tämän vuoden puolella äiti, niin en ikinä tuu aliarvioimaan muiden ihmisten valintaa olla lapseton tai lapsellinen. Elämä voi ilman lapsia olla ihan yhtä arvokasta ja ihanaa kuin lasten kanssa. <3
Ihana Monna <3 Nimenomaan, elämä voi olla ihan yhtä arvokasta, vaan erilaista.
Enkä itsekään voi varmasti sanoa mitä tapahtuu, mutta tällä hetkellä tuntuu tältä 🙂
Mä niin komppaan tota vauvageeni juttua.. Sillä vaikka meillä on vauva, niin multa silti puuttuu se “meidän elemerin kakkageeni”. Siis rakastanhan mä tota kakkapyllyä enemmän kun mitään, mutta huomaan myös, miten paljon mun elämässä on ollut sisältöä ennen sitä ja kaipaan myös niitä asioita ja mä todellakin ymmärrän ihmisiä jotka ei tähän rumbaan vapaaehtoisesti lähde. Kaikella rakkaudella lastani kohtaan, en silti tee toista enää ikinä kun tästä selvitään elossa 😀 Äitiys on sellainen asia, että sitä ei voi ymmärtää ennenkuin sen kokee, mutta sillä ja elämästä nauttimisella/elämän ymmärtämisellä ei kyllä ole mitään tekemistä keskenään… Mulla ei ollut ikinä vauvakuumetta, mutta olen pojasta todella onnellinen ja me ollaan nyt perhe, mutta ihan samalla tavalla voisin olla onnellinen myös ilman häntä. Minusta lapsien ei pidä olla onnellisuuden/aikuisuuden mittari! ps. Nana oot upean näköinen sun bannerissa <3 (ja muutenkin :))
Kiva kuulla myös näitä näkemyksiä 🙂 Ja niin sen pitäisi ollakin, lapset ei saisi olla onnellisuuden mittari, eikä myöskään sen
elämän arvon 🙂 Voi kiitos <3 <3
Oon pohtinut ihan samoja asioita ja onneksi sielunsiskoja alkaa putkahtaa enemmän esille! 🙂
Lapset on tuntuneet aina vierailta, enkä oo ikinä ajatellut että lisääntyisin.
Kun yläasteella mammalomalla oleva opettaja toi näytille pienen aikaansaannoksensa, tytöt ryntäs korvia riipivästi kirkuen katsomaan lasta.
Mulle tuli pakokauhu, vaihdoin suuntaa samantien.
Yksikään lapsi ei oo ikinä herättänyt mussa mitään tunnetta, lähinnä ärsytystä ja ahdistusta siitä hemmetinmoisesta melusta, riehumisesta ja yleisestä hälinästä.
Lapset ei vaan kuulu mun elämään, koska ne aiheuttaa mussa yhtä ison tunneteaktion kun tuijottaisi roskapussia.
Minussa on varmasti jotakin vikaa, oon tiennyt lapsesta saakka olevani erilainen.
Ihmisiin on ollut vaikea luottaa ja kiintyä sillä he ovat outoja, arvaamattomia, tuomitsevia, ja ihmisten kanssa on mahdoton keskustella, sillä minä en vaan osaa.
Luonnonlapsena viihdyn eläinten lähellä ja luonnossa. Olo näiden pyyteettömien ja vilpittömien luontokappaleiden kanssa on niin äärimmäisen helppoa! Eläimestä, melkeinpä laji kun laji, näkee suoraan mitä se ajattelee, pelottaako sitä vaikka vai onko iloinen jälleennäkemisestä.
Uskon vahvasti että minua ei ole tarkoitettu edes lisääntymään.
Taakkana toiselta vanhemmalta saatu neurofibromatoosi, lukuisat muut vaivat ja vaikeat monet mielenterveysongelmat ei ainakaan puolla lasten hankintaa, nf on periytyvää sorttia enkä ikinä halua olla niin itsekäs että mun takia viaton lapsi, joka ei oo edes pyytäny saada syntyä, joutuisi kokemaan samaa helvettiä.
Luonto on mulle rakas ja haluan suojella sitä ja sen eläimiä parhaalla mahdollisella tavalla. Elää itse vaatimattomasti ja luontoa kunnioittaen, haalimatta enempää kuin tarvitsen.
Alkoholi ja biletys tai muu kevytkenkäinen elämä ei kuulu repertuaariini, ei ole ikinä kuulunut, enkä koe sellaista tärkeäksi.
Vaatimaton, omavarainen erakkoelämä, sellaisesta haaveilen.
Nana olen ihan samoilla linjoilla kanssasi 😊 ihmisten on jotenkin vaikea ymmärtää sitä että lapset eivät vain tule kuulumaan omaan ja mieheni elämään mutta silti arvostan ihmisiä joilla lapsia on 😊 Ei, elämäni ei ole köyhää tai turhaa vain siksi että omat prioriteetit on erilaiset kuin sellaisilla joilla lapsia on 😊 oon myös huomannut että ihmiset ei tahdo uskoa että en halua lapsia 😂😂 kommentit on yleensä esimerkiksi “Kyllä se mieli vielä muuttuu”. Ne ovat loukkaavia kun ei se oma mieli tule muuttumaan koska olen ajatellut näin jo kohta 30 vuotta ( eli koko ikäni). Mutta hauskaa kesän alkua sinulle ! 😀😀 anteeksi tämä avautuminen 😂
Se on kyllä jännä juttu! 😀
Ja siis niin raivostuttavaa tuo “kyllä se mieli muuttuu”! Miksi sen pitäisi muuttua? 😀
Ja kiva vaan kun tulit kommentoimaan, huippua kesän alkua sullekin 🙂
Sama homma täälläkin, ei mieli muutu tän asian suhteen. Olen tiennyt aina etten halua lapsia. Törkeintä oli, että lääkäri sanoi “kyllä se mieli vielä muuttuu, minusta lapset on niin ihania!” no minusta ei ole. Pelottavia enemmänkin. Näistä kommenteista sain tietää, että sterilisaation voi tehdä 30 vuotiaille jo. Sitä ikää odotellessa 🙂 lisäksi minun “onni” etten luultavasti sairauteni takia edes voi saada lapsia.
No niin, hyvä että tuli hyödyllistä tietoa 🙂
Ja huoh, oh my mitä sammakoita lääkäri päästänyt suustaan :O 😀
Täytyy sanoa, että 1- ja 3-vuotiaiden väsyneenä äitinä en suosittele tähän ryhtymistä, ellei tätä todella halua. Lapsia kohtaan tunnen suurempaa rakkautta kuin ketään kohtaan ikinä aikaisemmin ja se on se juttu, joka antaa paljon. Lapset tuo parhaimmillaan suurempaa iloa ja onnea kuin mikään muu. Olen pitkään elänyt myös lapsetonta elämää, joten kokemusta on myös paljon muiden asioiden tuottamasta ilosta ja onnesta. Mutta tuon ilon ja onnen lisäksi lapset tuovat valtavan määrän univelkaa, väsymystä, epävarmuutta, huolta ja tuskaa. Ja huoli ja tuska tulee lähinnä siitä, että pärjäänkö ja osaanko olla hyvä vanhempi. Osaanko kasvattaa lapsistani onnellisia ja hyviä ihmisiä, jotka tuottavat tähän maailmaan enemmän hyvää kuin pahaa. Jos en olisi tätä etukäteen tosissani halunnut, en uskoisi pärjääväni tässä. Mielestäni on enemmin suurta viisautta jättää lapset hankkimatta, jos kokee ettei sitä todella halua. Mielesteni se on juuri epäitsekästä, ei todellakaan itsekästä. Lapsen hankkimisen syyt ovat ennemmin itsekkäitä: Halutaan kokea se suuri rakkaus, halutaan jatkaa omia geenejä, toivotaan turvaa omalle vanhuudella eikä oikeasti ajatella, miten hommasta selvitään. Miten saadaan kasvatettua täyspäisiä aikuisia ja huolehdittua, että heidän elämässään on enemmän hyvää kuin pahaa. Lapseton on mielestäni oikeasti epäitsekäs ja ehkä viisaskin :O. Tietenkin, jos kaikki rupeaismme lapsettomiksi, kuolisi ihmiskunta sukupuuttoon, mutta siitä ei taida pelkoa olla. Joka tapauksessa, että vanhemmuuteen kykenee, sitä on haluttava. Hatun nosto sinulle, että pidät omasta kannastasi kiinni ja siitä, miltä sisimmässä tuntuu. Näin isoissa asioissa, varsinkin asioissa, joilla on merkitystä jonkin toisenkin elävän olennon kohtaloon, on kyllä pidettävä päänsä. Muiden mielipiteistä viis.
Hyviä pointteja, ja nimenomaan, jokaisen pitäisi miettiä mihin on valmis ja pystyykö sen kaiken antamaan, mitä lapsi tarvitsee.
Se on elinikäinen sitoumus, ja varmasti vauvavuosina etenkin äärimmäisen rankkaa, mutta myös samalla palkitsevaa.
Sen verran kauan näitä asioita on tullut pohdittua, että se oma mielipide on muotoutunut aika varmasti.
Mutta en kuitenkaan täysin sulje sitä vaihtoehtoa pois, mutta elämä tapahtuu juuri niin kuin sen on parhaaksi toteutua 🙂
Lapsi on uusi ihminen. Ei vanhemman jatke, ei omien haaveiden täyttäjä, vaan oma persoonansa, kolmas ( tai neljäs tai…) osapuoli parisuhteeseen. Haluan lapsia, mutta iän myötä ( nyt 30 v) on alkanut enemmän ajattelemaan juuri realiteettien eikä halun perusteella lasten tekoa. Ja tää ajatus on vienyt iteltä kiirettä pois lasten hankkimisesta ( oli se sitten omaa tai muiden paineista syntyvää). Lapset on vakava asia. Oon itekkin saanut kyselyjä lapsista ja on sanottu ettei pidä odottaa liian kauaa ja että kyllä lapset voi hankkia vaikkei ois vakkarityötä yms. Eli puolustella pitää valintojaan antaa sopivan ajankohdan tulla, että voi ja jaksaa ottaa uuden ihmisen kotiinsa huolehdittavaksi ja kasvatettavaksi. Minustakin parisuhteen vakaus on ykkösjuttu, vasta sitten on lapsien aika jos on. jos on itse tai parisuhde keskeneräinen, kuinka kykenee kasvattamaan lapsesta kokonaisen? Ja mieluusti otan ajan itseni ja parisuhteen kehittämiseen ensin.
Näin juuri. Lapsia ei voi palauttaa, vaan niistä pitää huolehtia, rakastaa ja taata mahdollisimman eheä elämä.
Jos parisuhde ei ole tarpeeksi vakaalla pohjalla, se ei varmasti siitä vakaammaksi muutu lapsia hankkimalla.
Todella hieno kommentti ja ajatus tuosta kokonaisuudesta! Amen!
Täällä yksi lapseton kolmikymppinen, joka ymmärtää tosi hyvin, mistä puhut 🙂 Ennen olin varma, etten tahdo lapsia, sitten en tahtonut poissulkea sitä mahdollisuutta ja nyt uskon, että saatan halutakin perheenlisäystä, jos se kumppani vaan on oikea 🙂 Mä uskon myös, että lapset ei oo sellainen asia, joita “päätetään tehdä” vaan “saadaan”. Yritän siis myös hyväksyä ajatuksen siitä, että ehkä mä en niitä tuu koskaan saamaan, mutta se ei todellakaan tarkoita, että mun elämäni olisi köyhempää tai jollain tavalla huonompaa kuin jonkun lapsellisen 🙂 Me kaikki tehdään omat valinnat ja eletään omat elämämme, ja lopulta ainut ihminen, jonka on niiden “valintojen” (tai onnellisten/onnettomien sattumien) kanssa elettävä, on sinä itse 🙂
Hyvä, että tästäkin aiheesta joku puhuu aina välillä <3
T. Toinen koiraemo 😀
Näinhän se helposti menee, ja onkin ihanaa, ettei asiaa tarvitse heti päättää.
Voi elää tilanteen mukaan 🙂
Ja nimenomaan, tehdään itse valinnat ja eletään niiden mukaan <3
Haha, ja koirat tuo yllättävän paljon sisältöä elämään, myös niitä pissakakkajuttuja 😀
Olen 29-vuotias nainen ja kuumeisesti odotan, että täyttäisin 30 ja saisin sterilointiluvan 😊 ei tarvitsisi enää pelätä, että tulee raskaaksi, koska vaikka en halua lapsia erittäin painavasta syystä, en voisi silti tehdä aborttia jos tulisin raskaaksi, joten joutuisin antamaan vauvan adoptoitavaksi. Voitte kuvitella, kuin hirveä ahdistus minulla on ollut koko elämäni ajan siitä, että ehkäisystä huolimatta tulen raskaaksi 👍
Huoh, no ihan varmasti on iso ahdistus! No mutta hienoa ettei odotusaikaa enää ole paljoa jäljellä, kun kerran
hyvin vakuuttuneelta päätöksestä vaikutat 🙂 Sitten ei tarvitse enää pelätä :))
Itse tahattomasti lapseton vietetään 14 v hääpäivää juuri onnellisia nykyään elämän tilanteeseen, mutta monta ystävää menettänyt siksi että lapseton on ajoin toisen kastin kansalainen
Todella harmi kuulla, että jopa ystäviä on menetetty lapsettomuuden takia – toisaalta, onko ne sellaiset koskaan ystäviä ollutkaan?
Mielestäni jokainen ihminen on samanarvoinen, oli sitten lapsia tai ei <3
Mahtava teksti! Oon tosi paljon samoilla linjoilla siitä, että lapsettoman elämä ei todellakaan ole yhtään sen huonompaa, se on vaan erilaista. Me kaikki valitaan erilainen elämä ja kehityksen polku ja mun mielestä jokaisella pitää olla oikeus valita mitä haluaa. Lapsi kasvattaa ihmistä henkisesti todella paljon ja avartaa maailmaa, mutta niin tekee myös mm. matkustaminen. Tai hyvä parisuhde, jossa molemmat auttavat toista olemaan parempi ihminen.
Yllä oli mahtavasti kirjoitettu, että mikäli olet itse keskeneräinen, tai sun parisuhde on kesken niin kuinka pystyt kasvattamaan pienestä ihmisen alusta kokonaisen. Tätä mielestäni ei monikaan mieti, ehkä lainkaan tai ei ainakaan riittävästi. Lapselle siirrät automaattisesti kaikki sun painolastit, joita kannat menneisyydestä ja joita et ole käsitellyt.
Ja entä sitten, vaikka sulla mieli muuttuisi jossain vaiheessa? Se on asia, joka mun mielestä käsitellään sitten ja niin kauan eletään tässä ja nyt, tässä totuudessa, että elämä tarjoaa niin huikeita juttuja just nyt, ettei tarvetta lapselle ole. Sillä ei lapsia todellakaan pidä tehdä vain siksi, että “kaikilla muillakin on”!
Just näin, jokaisen valintaa pitäisi kunnioittaa, ja jokaisen tulisi saada elää elämää juuri niin kuin itse valitsee 🙂
Ihan totta tuo keskeneräisyys… Tämä kommentti saattaa herättää närää, mutta moni parikymppinen on vielä hyvin epäkypsä vanhemmaksi,
tai ainakin se tuo omat haasteensa lapsen kasvatukseen. En sano, etteikö lapsia saisi tehdä nuorena, mutta se voi helposti vaikuttaa
lapsen “eheyteen”.
Ja ihan totta, mieli voi muuttua, kukaan ei tiedä.
Mutta tosiaan nyt nautin täysillä juuri tästä elämänvaiheesta 🙂 <3
Mä olen eri mieltä, ettei saisi olla keskeneräinen, koska mun mielestä ihminen ei tule valmiiksi koskaan. Ihminen kehittyy ja muuttuu koko elämänsä ajan. Keskeneräisyys ei mielestä tarkoita etteikö olisi valmis lapsen kasvatukseen. En myöskään ihan ymmärtänyt, mitä tarkoittaa parisuhteen keskeneräisyys? Meillä suhdetta oli takana alle vuosi kun raskaaksi tulin ja hyvin on mennyt.
Siitä olen samaa mieltä, ettei lapsettoman elämä ole mitenkään puutteellista verrattuna niihin joilla on lapsia. Jokainen tekee omat valintansa asian suhteen ja se on ok. 🙂
http://www.lily.fi/blogit/stuff-about
Se on ihan totta, että se kehittyminen jatkuu hautaan saakka. Sellaista kuin valmis ihminen ei olekaan.
Ehkä mitä itse tarkoitin sillä keskeneräisyydellä on se, että hyvin nuorena se omakin elämä ja varhaisaikuisuus on “kesken”,
ja että oma persoona voi muuttua aika radikaalillakin tavalla. Jotkut ovat henkisesti kypsempiä kuin toiset, ja jotkut esimm. 20 vuotiaat kokevat
itsensä ihan junnuksi vielä. Itse en määrittelisi ainakaan parisuhteen kestolla mitään keskeneräisyyttä – kyllä sen usein tietää kun on sellaisessa suhteessa jossa hommat pelittää, on luottoa, kunnioitusta ja kaikkea mitä toimivaan parisuhteeseen kuuluu 🙂 Sitä ei saa ajan kanssa.
Totta. 🙂
http://www.lily.fi/blogit/stuff-about
Hyvä teksti ja hyviä kommentteja! Ollaan oltu mieheni kanssa kahdeksan vuotta yhdessä ja kumpikaan meistä ei halua lapsia. Nyt lähiaikoina ollaan saatu kuulla aika paljon kommenttia “milloinkas te hankitte lapsia” tooosi ärsyttävää, mitä asia edes kuuluu muille, miksi sitä udellaan.. me olemme onnellisia just näin, kahdestaan plus tietenkin nuo karvaiset kaverit 🙂
Joo kiva että teksti herättää ajatuksia 🙂 Se on niin hassua, miten vieläkin tänä päivänä lapsien “hankkimista” pidetään itsestään selvyytenä.
Uskon kuitenkin, että tämäkin asia on pikku hiljaa muuttumassa, ja on yleisempää ja ikään kuin sallitumpaa, ettei lapsia haluakaan.
Jep, täälläkin riittää noi karvakaverit oikein hyvin 😀
Vaikka itselläni on neljä lasta ja he ovat koko elämäni, niin ymmärrän ettei kaikki vain halua lapsia. Enkä usko että elämä itsessään ilman lapsia olisi jotenkin vähempiarvoista tai vähemmän täyttä elämää, vaikka vanhemmuutta ei koskaan kokisikaan. Elämässä on niin paljon iloja (ja surujakin) oli elämässä lapsia tai ei ja minusta jokaisen tulisi elää itsensä näköistä elämää, tehdä sitä mikä tekee onnelliseksi. Rakkautta on monenlaista, eikä sitä voi mielestäni verrata. Äidin rakkautta monesti romantisoidaan, mutta eiköhän totuus ole se että äidin rakkauttakin on monenlaista… Itse saan arvostelua siitä, miksi minulla on neljä lasta, emmekä pysty reissaamaan ulkoimailla tms. mutta itse olen aina halunnut ennen kaikkea muuta olla äiti, niinpä olen.
Nimenomaan 🙂 Ja hyvä pointti, sitä äidin rakkautta löytyy joka lähtöön.
Heh, ei lapsia, liian vähän, liikaa lapsia – aina löytyy sanomista 😀
Niin sama mieltä (vaikka itseltä yksi lapsi löytyykin). Vaikka lapseni onkin elämässäni tärkeintä niin kannattaisin sitä että ihmiset oikeasti ajattelisivat ennen kuin lisääntyvät. Halutaanko niitä lapsia ihan oikeasti itse vai tuleeko paine ympäristöstä. Lapsi laittaa kuitenkin elämän niin uusiksi ja omaa vapaa-aikaa ei enään entisessä merkityksessä ole. Itse työskentelen lasten parissa ja näen sitä että ne lapset on hankittu kun se kuuluu asiaan. En nyt tarkoita että äidillä ei saisi ola enään mitään omia harrastuksia lasten saannin jälkeen mutta jos lapsia aikoo hankkia pitäisi olla valmis viettämään niiden kanssa aikaa ja kyllä siinä joutuu karsimaan jostakin ( itsellä on rankinta se että ei voi lähteä liikkumaan milloin vaan haluaa ) Elämä voi olla rikasta ilman lapsiakin.
Hearhear! Tämä tuntuu usein unohtuvan, että ne lapset sitten oikeasti vaativat sitä panostusta, aikaa, huolenpitoa ja rakkautta.
Hyviä ajatuksia, ja toivoisin itsekin, että useampi miettisi myös omaa tahtoa, ei vaan ympäristön paineita 🙂
Kyllä ehdottomasti on tärkeää miettiä kenen kanssa niitä lapsia tekee ja niin myös sitä lasten määrää. Lapset hoidetaan puolison kanssa yhdessä tasapuolisesti, kuten myös koti ja molempien oma aika on myös tärkeää. Me olemme mieheni kanssa nämä asiat keslustelleet jo ennen lasten tuloa, joten sellaisia yllätyksiä, kuten : “Äiti omii vauvan” tai “Mies ei ikinä hoida lapsia” ei tullut. Meillä on mieheni kanssa kaksi lasta. Enempää ei tule, toisen meistä on sopeuduttava tähän määrään. Pointtini sinulle Nana: Elämä muuttuu lasten myötä kalliimmaksi ja esim.päivähoitomaksut ovat nousseet jo niin korkeaksi, että pienituloisen ei välttämättä ole edes kannattavaa mennä töihin(voitko kuvitella?) Jotenkin on vaikea käsittää että lasten hankkimista pidetää niin itsestään selvänä ja sinulta kysellään tuollaisia ja jopa ihan oletetaan asioita!! Vaikka mitä ongelmia voi tulla ja äidin voi todellakin yllättää se kotonaolon puuduttavuus….ja entä jos ei ole vakityötä minne palata tai mitää tukiverkostoa? Ennemmin näkisin, että ihmisten pitäisi verkostoitua ja olla toistensa apuna vieläkin enemmän ja ymmärtää toisiaan. Yksi näinen pikkulapsiperhe voisi saada lastenhoitoapua lapsettomalta kaveriltaan ja he voisivat vastavuoroisesti olla vaikka tämän kaverin koiravahtina.
Tulipa tässä ajatustenvirtaa, toiv.löydät punaisen langan 🙂 Tykkään blogistasi 🙂
Joo se on kyllä tärkeää että nämä asiat ovat tiedossa ja sovittu jo ennen vauvojen tekemisen päättämistä, ei tule tosiaan
sitten niitä ikäviä yllätyksiä 😀
Ja aivan, ei todellakaan ole mitään ilmaista touhua perustaa perhettä…. Ja varsinkin näin yrittäjänä sitä miettii asiaa vielä
ihan eri kannalta…
Kiitos kommentistasi, punainen lanka löytyi 😉 Ja kiva kuulla, oikein kivaa kesän alkua sinulle 🙂
Tuntuu kummalta, että lapsia verrataan koiriin ja puhutaan lasten hankkimisesta kuin lemmikin ottamisesta. Tottakai ymmärrän, ettei kaikki halua lapsia tai koe olevansa kykeneviä heistä huolehtimaan. Lasta ei kuitenkaan hankita itselle. Lapsi on aivan oma ihminen eikä vanhempiensa jatke. Lapsen saaminen on oman elämän mullistus niin hyvässä kuin huonossakin, kun elämäänsä pitää elää toinen huomioon ottaen. Puoliso selviää kyllä itsekin, mutta lapsi ei ainakaan ensimmäisinä vuosina. Tulee kovia kasvunpaikkoja itselle ja todellakin ne prioriteetit muuttuu. Ajankäyttö muuttuu eikä aikaa olekaan aina vaan itselleen. Mutta ei lapsi vie pois elämästä tärkeitä asioita. Ei rajoita matkustelua, vie ystäviä ja rakkaus sisarusten lapsia kohtaan säilyy. Vastakkainasettelu lapsi versus “kaikki tärkeä elämässä” tuntuu pahalta. Lapsi on lisä, ei riesa. Jos lapsia ei halua, niin ei halua. Tai jos haluaa, niin haluaa. Mutta päätöksen perusteleminen ei voi tarkoittaa toisin valinneiden elämäntyylin mollaamista. Ja jos lapsia tai lapsettomuutta pitää kovin voimakkaasti perustella suuntaan tai toiseen, pitää katsoa peiliin ja pohtia kuinka varma onkaan.
Usein päätöstä kritisoineille ei riitä pelkkä “en halua lapsia”. Hyvä että mielestäsi ei tarvitse perusteluja mutta on ihmisiä jotka jankkaavat maailmantappiin asti päätöstä vastaan.
Tarkennan tässä vielä, kun en tuossa yllä riittävän yksiselitteisesti kertonut, niin ajattelen, että ne kommentit ja perusteluiden vaatimiset kertovat aina enemmän kommentoijasta kuin kommenttien kohteesta.
Juu näinhän se yleensä menee, käsitin ylemmän kommenttisi väärin 😀
Yleisesti suomen kielessä puhutaan lasten hankkimisesta, varmasti jokainen on siitä tietoinen, ettei se välttämättä onnistu.
Joillekin koira voi ajaa sen lapsen asian, ei näitä mielestäni kannata lähteä vertailemaan, kuitenkin kaksi eri asiaa.
Ei siinä mitään väärää ole, jos joku sanoo, että on ihan tyytäiväinen esimerkiksi koirien omistajana, eikä edes ajattele perheen perustamista.
Lapsien haluamisella ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa olisiko heistä kykenevä hoitamaan. Moni varmasti olisi, mutta ei vain halua.
Se ei ole heidän juttunsa.
Kyllä ne lapset rajoittavat elämää aina jollain tapaa, ja esimerkiksi matkustelua, ihan siinä missä esimerkiksi ne koiratkin.
Koirille on vaikea löytää hoitopaikkaa, ja taas lasten reissuun mukaan pakkaaminen maksaa aika tavalla.
On vähän hassua mielestäni väittää, etteikö lapset rajoittaisi millään tavalla 😀 Mutta sehän on tietoinen päätös, joka tehdään,
jos perhettä yritetään lähteä perustamaan. Mutta ei kukaan ole riesoista puhunut 🙂
En tiedä kuka on mollannut lapsellisien elämäntyyliä, itse en ainakaan omassa tekstissä ole näin tehnyt.
Tekstihän nimenomaan pohjautui meidän lapsettomien kokemaan “syrjintään” ja “mollaamiseen”.
Ja kuten teksissä sanoin, mieli voi aina muuttua ja never say never, mutta olen ihan sinut tämän asian kanssa 🙂
Haha, kaveri linkkas tämän mulle, kun juuri viime viikolla kirjoitin itse samasta aiheesta. 🙂
http://marjutin.blogspot.fi/2016/05/vapaaehtoisesti-lapseton.html
Täytyykin käydä lukemassa, kiitos linkistä 🙂
Itse olen lapseton 25-vuotias joka on 9-vuotiaasta asti sanonut ettei halua lapsia mutta haluaa miehen. “Ja sitten leivon pullaa että vanhemmat voi käydä syömässä”. 😀 Elämäntilanteeni on vienyt minut monille ihmisille joille maksan huolieni kuuntelusta ja melkolailla aina on lapset tulleet puheeksi. “Tuo vaihe menee ohi”, “mikset halua lapsia” ja paras tuli kun menin viime syksynä laittamaan kierukkaa; “Ei kannata kauaa sitten enää miettiä, alat olla siinä iässä että pian ei lapsen hankinta onnistukaan”. Joo okei, kiitos varoituksesta. Omat parisuhteet ovat myös olleet sitä luokkaa ettei lapsen hankinta varmalle alustalle ole onnistunut. Kun ei ole ollut vakituista työpaikkaakaan. Vaikka lapsen olisikin joskus halunnut se hankinta olisi mennyt tyyliin haen random-äijän baarista ja jos ei raskaus onnistu niin taas ja taas… Mutta ehkä sekin olisi hyväksytympää kuin lapsettomuus? Ainakin oman äitini puheista saa tällaisen sivukaiun kun hänen mielestään olen mies-asioissa liian nirso.
Joka tapauksessa, hyvä kirjoitus ja kommentteja lukiessa onneksi on ihmisiä joilla on lapsia mutta jotka silti ymmärtävät valinnan jättää lapsi hankkimatta. Pysytään vahvoina niitä vastaan joiden mielestä lapsettomuus on maailman synkin rikos.
Siis kamalaa, että olet 25 vuotias ja sinulle on sanottu, ettei sulla ole enää kauaa aikaa odotella, kun 40 vuotiaanakin voi vielä saada lapsia 😲 ja itse olen sanonut 5-vuotiaasta asti, etten halua lapsia, joten tutulta kuulostaa 😊 olen itse miettinyt, että pitäisikö liittyä tuohon vapaaehtoisesti lapsettomat-yhdistykseen niin saisi vertaistukea, kun omastakaan lähipiiristä ei löydy tukea tälle asialle 😣
Se on kyllä tylsää, ettei omasta lähipiiristä tukea saa 🙁
Haha ihana toi pullan leipominen 😀
Joo-o, miksi se onkin niin vaikeaa ymmärtää, ettei niitä lapsia välttämättä ihan oikeasti halua.
Tosi tylsää että oot kaiken kukkuraksi joutunut tällaista kokemaan vielä gynelläkin :O
Mitä miesasioihin tulee, on ihan hyvä ollakin vähän nirso – munkin vanhemmat on varmaan ajatelleet, että eikö tolle kelpaa kukaan, mutta itse asiassa
nyt ovat olleet ihan hyvillään, että olen tutkinut, kokeillut, todennut toimimattomaksi ja ollut rehellinen itselle: nyt sitä tietää mitä haluaa, ja tunnistaa sen
kun sellaisen löytää 😉
mietin ihan samaa!! eikös se ensisynnyttäjien keski-ikä ole jotain 30 ikävuoden luokkaa, niin miten voi sun (mun) ikäiselle sanoa noin?? voi luoja! mun äiti sai iltatähden 47-vuotiaana, Janet Jackson 49-vuotiaana saa esikoisen, joten luulis että 25-v ei oo ihan “lost case”.
No nimenomaan, 25 vuotias on vielä niin nuori! :O
Voih, rakkautta on niin monenlaista. Tärkeintä on löytää onni ja elää niinkuin itse haluaa. Siten, että itsellä on hyvä olla.
Minä en voi edes kuvitella elämää ilman lapsiani. Olen kyllä rehellisesti sitä mieltä, ettei lapseton voi tietää millaista “lapsellisen” elämä on. Miten ihmeessä voisikaan? Arvailla voi aina ja järkeistää. Mielestäni tätä asiaa on kuitenkin vaikea järkeistää. Se ei ole vain sitä miltä ulospäin näyttää; kaverin väsymystä tai siskon univelkaa. Suurin anti on tottakai henkistä; rakkautta, iloa ja onnea. Niitä määreitä on vaikea selittää tai pukea sanoiksi, se on jotenkin niin syvällä. Vaikka olen ollut äiti jo pitkän tovin, muistan toki tuon pienten lasten kanssa elämisen. Nyt se tuntuu niin lyhyeltä ajalta.
Poikkean edellisistä kommentoijista, mutta juuri tämän lasten kanssa elämisen haluaisin suoda ihan kaikille. Ettei kukaan vain jäisi siitä paitsi <3
Mieli saa myös muuttua, elämäkin muuttuu. Toisella muuttuu, toisella ei. Elämä on. Kaikkea hyvää kaikille, ja hyvää oloa elämään 🙂
Totta kai lapset tuovat varmasti paljon iloa. Mutta myös paljon muuta.
Jokaisella on se oikeus valita, tai itse asiassa ei edes ole, monet kärsivät lapsettomuudesta, joka ei ole omavalintainen.
Mutta mielestäni kenenkään ei tarvitse kantaa huolta siitä että me tietoisesti lapsettomat jäisimme jostain paitsi 🙂
Meidän elämässä on sitten jotain muuta <3
Aivan samoissa aatoksisa olen viime aikoina, jopa vuosina pyörinyt. Kaverit vakiintuvat, menevät naimisiin ja osa odottaa lasta. Itselläni ei ole juurikaan sitä vankkaa parisuuhdetta, jonka ehdottomasti vaadin jos lapsista tulee puhe. Mutta juuri tuo vauvageeni taitaa minultakin puuttua. Kyllä joo, olisihan se ihan kiva, että vanhempana on lapsukaisia hoitamassa asioita tai pieniä huolehdittavana, mutta kun oikeasti ajattelen omalle kohdalleni, jos lapsia oikeasti olisi tässä, nyt, tulossa minulle, niin ajatus tuntuu niiiin vieraalta ja kaukaiselta. Nautin elämästä, haluan kehittyä opiskelun ja uran saralla, pitää yhteyttä ystäviin ja perheeseen, matkustella ja toteuttaa niitä pieniä unelmia, joita on.
Ehkä tilanne olisi toinen, jos olisin seurustellut vakavasti ja pidempään jo aikaisemmin, mutta ken tietää..
Mielestäni kukaan ei voi arvostella toista lapsettomuudesta tai siitä että on lapsia, tottakai väistämättä asioihin tulee erilaisia näkökulmia, mutta ei se tee ihmisestä “parempaa tai huonompaa”.
Just näin, se on kyllä ihan jokaisen oma asia, eikä vaikuta millään tavalla siihen paremmuuteen.
Joku päättää takoa uraa ja esim. matkustella, ja joku päättää olla äiti ja perhekeskeinen.
JOkainen tyylillään, kunhan on itse onnellinen 🙂
Ihmisille ei vain yksinkertaisesti riitä tai kelpaa mikään, aina pitää korjata jokin asia. Jos sulla ei oo lapsia, pitäis niitä hankkia MUTTA jos saat lapset alle 25v, oot liian nuori ja jos oot yli 25v, oot liian vanha. Yhden jälkeen pitää hankkia toinen ja sit riittää. Jos tulee kolmas niin pitää neljäs laittaa alulle jo tyyliin synnytyssalissa mutta jos sellanen tulee niin oot varmasti jo lestadiolainen koska eihän kukaan muu voi noin montaa lasta hankkia!
Samalla tapaa eläimet on vaan elukoita; kun ne kuolee ei siitä tarttis itkee ku “Se oli vaan koira/kissa/norsu” mutta jos et itke oot varmaan tunnevammanen ja ehkä myös psykopaatti. Mieskin pitäis löytää mutta kaikissa niissäkin on aina vikaa mutta sinkkunainen on aina säälittävä ja vanhapiika eikä varmasti ikinä sinkku omasta tahdostaan. Ja elämäntilanteet; joko pitäis olla rikkaampi tai parempi työ tai edes joku työ mut mikä tahansa ei kuitenkaan käy koska ei kai ny kukaan voi työskennellä pitkään puhelinmyyjänä tai vaikka mäkkärissä, sehän antaa huonon kuvan susta muille. Aina tarttis myös laihduttaa mutta älä sit vaan liikaa koska sekää ei näytä hyvältä.
Ihmiset on pyllystä ja tämä kommentti sisälsi paljon sarkasmia.
Haha, kiitos nauroista ;D Yksi kaveri kirjoittikin Facebookin puolelle, että kun kaikkia ja kaikkea pitää kontrolloida,
ettei mikään riitä. Ei omassa eikä toisten elämässä. Aina on joku asia pielessä.
Huh! 😀
Mun mielestä lapsiasia,niikuin muutkin valinnat elämässä on jokaisen henkilökohtaisia päätöksiä. Ei kenenkään pitäisi arvostella,miten muut haluavat elää omaa elämäänsä. Kukaan ei voi varmaan koskaan täysin tietää miltä toisesta ihmisestä tuntuu,sillä jokainen kokee ja tuntee asiat omalla tavallaan. Miksi toisten valintoja ylipäätään pitää arvostella ja ihmetellä? Mielestäni ihmisestä kertoo eniten se,miten hän kohtelee muita.
Keskitytään omaan elämään ja annetaan jokaisen elää haluamallaan tavalla. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää/olla samaa mieltä, mutta ihmiset on erilaisia 🙂
Juuri näin! Se vaan on jotenkin nykypäivää, että koetaan oikeudeksi arvostella kaikkea ja kaikkia 🙁
Onneksi meitä on kuitenkin moneen junaan 🙂
Täällä myös kohta 32v lapseton. Itse en enää jaksa juuri edes sanoa vastausta, kun joku kommentoi “niinhän sä nyt sanot”. Tekisi mieli sanoa, ” haloo olen jo 32, vaikka saatan näyttää hyvin säilyneeltä kaksvitoselta “😂
Joskus parikymppisenä oli tavoitteet, ennen tuota maagista 30 ikää mullois mies, koira, talo, hyvä työ ja lapsi vähintäänkin aluillaan. Mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän haluankaan sitä sinappitykkiä tuohon viereen huutamaan. No ehkä vähän karkeasti sanottu, mutta sisarusteni saatua lapset, on tämä tunne vahvistunut. Vaikka rakastan sisarusteni lapsia älyttömästi ja ovat ihania, en ainakaan nyt koe haluavani omia. En tyrmää täysin ajatusta, mutta itselläni on myös aina ollut 35 vuoden raja, jonka jälkeen en missään nimessä lasta enää laittaisi alulle.
Itselleni on ajoittain tullut olo, että jotkut ajattelee ettei ole perhettä, jos ei ole lapsia. Mulla on mies ja kolme karvasta kaveria, se riittää. Ja myös tuon itsekin olen huomannut, että lapselliset kertovat kuinka rakkaus omaan lapseen on jotain kaiken muun yli menevää. No niin.. rakkaus puolisoon, rakkaus sisariin, vanhempiin, jokainen on omanlaistaan. Mutta mielestäni ei missään nimessä mitenkään vähempiarvoista.
Ja tuosta rajotuksesta. Kuvitellaanpa tilanne.. kesälomareissu rantalomakohteeseen kaksin vs rantalomareissu pikkuvauvan kanssa. No kyllä valitsen ensimmäisen vaihtoehdon. Koska haluan olla lomalla rauhassa, rentoutua, levätä. Mielestäni se rajoittaa, jos on lapsi. Samoin kuin se, että joutuu etsimään eläimille hoitopaikat. Elämä on valintoja täynnä, jokainen tekee omansa ja elää sen valinnan mukaan.
Itsekin miellän perheeseen kyllä puolison ja mahdolliset eläimet, ovat vanhemmat, sisarukset… Ei siihen välttämättä omia lapsia tarvita.
Haha no nimenomaan, kyllä ne muksut vähän erilaisen loman tekevät, ja siitä taitaa oikeasti lomailu olla kaukana 😀
Mutta näin juuri, jokainen eläköön niin miten haluaa 🙂
Sinänsä turha aihe keskustella. Lapsien hankkiminen on ok. Ja jos päättää olla hankkimatta, sekin on ihan yhtälailla ok. Jokainen tyylillään. Jotkut kyselee miksei toisilla ole lapsia. Sekin on ihan ok, antaa ihmisten kysellä. Siihen voi aina vastata ettei halua lapsia. Ei kaikesta kannata aina tehdä isoa numeroa. Jos joku jää ärsyttävästi jankkaamaan “muttaku lapset on niin ihq” niin tuumaat vaan että niin on kuukauden laskuvarjohyppyextreme-matka maailmanympärikin, ilman että tarvii miettiä miten “Vilja-Petterin” tomaattigluteenilaktoosiallergia jaksaa.
Hahah, kiva kommentti, varsinkin vilja_petterin allergia kohta nauratti 🙂 ihanaa kun ei oteta liian vakavasti asioita 🙂
Näinhän se on, mutta ihan hauska että asia herättää keskustelua 🙂
Mielenkiintoinen kirjoitus! Tykkään, että kirjoitetaan rohkeasti näistä tunteita herättävistä aiheista. Vanhemmuus ja lapset ovat varmasti eniten tunteita herättäviä keskustelunaiheita!
Mä kunnioitan kyllä todella niitä jotka uskaltavat rohkeasti tehdä noin isoja päätöksiä ja sanoa, että eivät koskaan halua lapsia. Se on oikeasti iso juttu päättää. Harmillista on se, että oman työn kautta on tavannut ihmisiä jotka ovat kuitenkin kypsyneet ajatukselle vasta sitten kun vanhemmuus ei olekaan enää mahdollista. Lapsettomuuden tuska on hirvittävää niille jotka lasta todella haluavat.
Toisaalta olen samoilla linjoilla jonkun toisen kommentoijan kanssa siitä, että mikäli on todella sitä mieltä ettei lapsia halua niin, silloin siitä kannattaa pidättäytyä. Lapsi ja lapset muuttavat ihan kaiken.
Ehkä näissä kommenteissa kun puhutaan siitä mitä ja miten lapset muuttaa elämää tulee ilmi se, että lapseton miettii helposti konkreettisia asioita kuten oman ajankäyttöä, opiskelua, työtä, uraa, matkustelua jne. Lapsellinen kokee muutokset ehkä syvemmin: miten pystyn olemaan paras mahdollinen vanhempi, kannattelemaan toista ensin fyysisesti, sitten henkisesti. Miltä se tuntuu kun haluaisi tehdä asiat oikein, mutta niin että tästä lapsesta kasvaa vastuullinen ja onnellinen aikuinen. Se on niin paljon isompi kysymys kun se, pystyykö lähtemään matkalle juuri nyt heti vai lapsen kannalta otollisempaan aikaan.
Olen myös huomannut, että usein lapsettoman näkökulmasta vanhemmuus nähdään vain pienten lasten vanhemmuutena. Pikkulapsiaika on raskasta, kontrasti aikaa ennen lapsia ja lasten saannin jälkeen on tässä vaiheessa niin konkreettinen. Vauva tarvitsee niin kokonaisvaltaista hoitoa ja fyysistä huolenpitoa vanhemmalta, että vanhemmuus voi tuntua lopunelämää olevan pelkkää lapsen ehdoilla elämistä. Loppujen lopuksi vuodet menee nopeasti ja vanhemmuus ei lopu siihen kun saa lapset omatoimisiksi eikä itseään tarvitse hävittää vanhemmuuteen. ☺
Mutta jokainen elämä on ihan yhtä arvokas, parasta on se kun pystyy elämään sellaista elämää johon itse on tyytyväinen. Ainahan kyse ei ole valinnoista, joskus on vaan sopeuduttava siihen mitä elämä antaa ja ottaa!
Kyllä, selkeästi aihe herättää tunteita puolin ja toisin 🙂
Niin, kuten tekstissäkin sanoin, itse en voi olla varma asiasta, mutta täällä kommentoijien keskuudessa on heitäkin, jotka ovat 100% varmoja asiasta,
etteivät lapsia halua.
Ehkä tuo onkin se vauvageeni: tarve hoivata ja kasvattaa. Ja sitä ei kaikilla niin vahvana ole. Meille voi silloin olla luonnollisempia muut asiat,
ja esimerkiksi oman uran merkitys korostuu. Jotkut ovat perheihmisiä, jotkut vaikkapa uraihmisiä. Tai ystäväihmisiä. Tai reissuihmisiä.
Jokainen eläköön sen mukaan minkä katsoo itselleen parhaaksi, oli se sitten lapsien kanssa tai ilman 🙂
Erittäin hyvä kirjoitus. Puit ajatukseni sanoiksi. Ja erittäin hyviä ja rakentavia kommenttejakin täällä. Haluaisin muiden hyvien “syiden” listaan lisätä vielä sen, että minua huolestuttaa kovasti se millainen maailma tämä on esimerkiksi kun oma lapseni olisi 50-vuotias. Millaista maapallolla on elää silloin. Riittääkö vettä, riittääkö ruokaa? Kylvääkö joku uusi terroristijärjestö maailmanlaajuista kauhua? Onko maailmansota? Uusi ydinräjähdys? Ja maailmassa on jo nyt niin monta orpoa lasta ja maapallo on ollut ylikansoitettu jo kauan… Onko niitä lapsia tosiaan “ihan pakko” kaikkien tehdä, eikö voisi katsoa vähän omaa napaa pidemmälle ja jättää hankkimatta tai edes antaa muiden jättää hankkimatta?
Kiitos paljon 🙂 Ihan todella hyvää ja asiallista keskustelua on tänne herännyt, mahtavaa!
Ihan samoja juttuja sitä pohtii itsekin – uskaltaisiko sitä edes jälkipolvea tänne synnyttää, kun maailmanmeno on
jo nyt mitä on?
Tuo adoptio- ja orpolapsiasia on kyllä sellainen mitä en ymmärrä: maailma on täynnä pariskuntia, jotka haluaisi adoptoida lapsen,
mutta jonotus voi kestää jopa 5-6 vuotta!
Mutta joo, jokaisella on oikeus tehdä se päätös ettei lapsia tule hankkimaan, ja sen pitäisi pystyä tekemään ilman muiden arvostelua 🙂
Hei, olen 28-vuotias 2 lapsen äiti ja olen kyllä sitä mieltä että ei lapseton voi tietää millaista lapsellisen elämä on. Itse en ole ikinä halunnut lapsia kunnes vahingossa tulin raskaaksi ja en todellakaan sitä kadu, eihän muuten oltais toista hankittu. Kyllä se vaan niin on että sitä ei vaan ymmärrä ennen kun on omia lapsia. Yritän vaan sanoa että jos ei lapsia hanki niin sitä voi katua, mutta jos niitä hankkii niin silloin ei kyllä kaduta (tietty on poikkeustapauksia, mutta yleisesti ottaen norm. perhejä ajatellen.) Hyvää kesää sinulle!
Ei varmasti voikaan täysin tietää 🙂
Mutta tosiaan siitähän ei ollutkaan kyse, vaan siitä, ettei meidän lapsettomien elämää pitäisi aliarvioida tai kritisoida
sen takia, ettei meillä lapsia ole.
Uskon, että on varmasti ihmisiä jotka voivat perheen perustamista katuakin, kukaan ei vaan uskalla sanoa sitä ääneen, koska sehän
olisi täysin “sopimatonta”. Joten en näe sitä noin mustavalkoisena, että lapsettomat voisi katua, mutta lapselliset eivät.
Oikein kivaa kesää sinullekin :
Mä kans ajattelin että en koskaan halua lapsia mutta sitten vahingossa raskaaksi tulin ja nyt en voisi kuvitella elämää ilman lasta. Lapsi rajoittaa joo, mutta myös tärkeysjärjestys muuttuu kun saa lapsen. Sillon se matkustelu ja oma-aika on toissijaista, enkä koe jääväni mistään paitsi.
Hyvää kesää nana ja kiitos mahtavasta blogistasi!
Ihan varmasti tärkeysjärjestys muuttuu.
Omalla kohdalla oman ajan tai matkustelun poisjääminen ei se kynnyskysymys – jostain vaan tulee sellainen
hyvin vahva olo, ettei omat lapset ole mua varten. Mutta tosiaan, eihän sitä tiedä jos joku päivä mieli muuttuu 🙂
Kiitos ja kiva kuulla että tykkäät, ihan huippua kesää sullekin 🙂
“Tai oletko ehkä äiti, joka ajattelee juuri näin, ettei elämässä ole tärkeämpää sisältöä kuin lapset?”
Fakta on se, että jos sinulla on lapsia ja vielä senkin jälkeen joku muu asia elämässä on tärkeämpää kuin ne lapset, niin ei niitä lapsia olisi pitänyt hankkiakkaan. Luonnollisesti varmaan lähes kaikille äideille ja iseille lapsi ja lapset kyllä on elämän tärkein sisältö ja niin pitääkin olla, mutta se ei taas sulje pois sitä että kaikkea muutakin ihanaa mahtuu elämään. Itse olen 8v tytön äiti ja hänen syntymänsä todellakin avasi merkityksen elämälle, sen miksi me täällä ollaan. Ja sekin on fakta, että äidin rakkautta vahvempaa ei vaan ole olemassa. Sitä ei voi kokea ilman lapsen saamista vaikka kuinka haluaisi.
Niin, joillekin olemassaolo voi olla vain äiteyttä ja isyyttä, mutta ei se automaattisesti tarkoita sitä, että elämän tarkoitus kaikille
olisi lisääntyminen tai vanhempana oleminen. Kyllä minä itse koen että elän täällä itseäni varten, ja siinä samalla tulee sitten
keitä polulle mukaan tulekaan, ystävät, puoliso… Ja lapset jos niitä haluaa ja halutessa siunaantuu.
En lähde arvostelemaan tai väittelemään äidin rakkauden voimakkuudesta, kysyinkin vaan etteikö meidän lapsettomien rakkaus esimerkiksi puolisoa kohtaan
ole yhtä arvostettavaa. Se ei vie pois merkitystä äidin rakkaudelta, ei todellakaan, enkä tosiaan sitä mitenkään kyseenalaista.
Ja tottakai, ja luojan kiitos rakkaus puolisoa kohtaan on erilaista kuin äidin rakkaus lastaan kohtaan 🙂
Hei! Itse kun sain ensimmäisen lapseni 20 vuotiaana (nyt kolmas tulossa), tuntui siltä, että haluaisin suoda tän ihan joka ikiselle naiselle. haluaisin, että jokainen nainen haluaisi joskus edes sen yhden lapsen. se on niin käsittämättömän ihana kokemus. toivon sitä, ettei kenenkään tarvisi vanhana mummona murhetia, kun ei nuorena halunnut lasta. mutta ymmärrän täysin myös jos lapsia ei halua, ja ajattelen että se on kuitenkin oma valinta ja pidän myös lapsettomia ihmisia yhtä arvokkaina kun meitä joilla on lapsia.
Niin, sitähän ei tosiaan tiedä, miltä sitten mummona tuntuu.
Hienoa, että sulta löytyy myös ymmärrystä ja arvostusta meille lapsettomille 🙂
Minusta on jännä, että tästä aiheesta kirjoitetaan aina valintakysymyksenä. Totuushan on, että ei sitä omaa napaa kukaan tuijottele tai ole tuijottelematta, jos omat vanhemmat eivät olisi jäkikasvua hankkineet. Olemme selvästi siirtyneet kohti itsekeskeisempää kulttuuria, missä olemassaolon itse tarkoitus ei ole lasten hankkkiminen. Tämä on ok, mutta ilman lapsia elämä kuitenkin ennemmin tai myöhemmin loppuu. Näin se vain on. Rakkaus omia lapsia kohtaan on aivan eri asia kuin rakkaus kumppania kohtaan. Rakkaus omia lapsia kohtaan on ehdotonta, se ei riipu sukkien väristä tai ärsyttävistä tavoista. Oma lapsi ei välttämättä ole persoona, jota omassa sosiaalisessa piirissään preferoi ja ihannoi, lapsi usein haastaa meidät päivittäin ja jopa tekee omaa arvomaailmaamme vastaan sotivia tekoja. Lapsessa yhdistyy rakkaus itseen ja puolisoon ja teemme kaikkemme, että voisimme heille antaa ja opettaa sen, mistä itse jäimme paitsi, joskus tai liian usein liiallisuuksiin mennen ja omasta hyvinvoinnista tinkien. Oman lapsen sairastuessa tai kohdatessa minkäänlaista uhkaa, joutuu kohtaamaan oman avuttomuutensa ja voimattomuutensa tämän maailman ja elämän edessä, hyväksymään oman pienuutensa ja oppia luopumaan mm. tunteesta, että haliitsee kaikkea. Joten sanoisin, että kaikkien ei tietenkään tarvitse lapsia “hankkia”, mutta ei me ihan samoista asioista puhuta.
En lähtisi vielä huolestumaan sukupuuttoon kuolemisesta, uskoisin että aina riittää halukkaita perheen perustajia,
ja on vain ihan hyvä ettei kaikki lähde edes lisääntymään, jo ihan luonnonvarojenkin takia 🙂
Kyllähän se on aikalailla valintakysymys, pois lukien tietysti he, jotka eivät valitettavasti pysty itse asiasta päättämään.
Ymmärrän toisaalta heidän katkeruuden tai suuttumuksen heitä kohtaan, jotka eivät lapsia halua “hankkia”.
Mutta en lähtisi tässä asiassa vetämään olemassolo-korttia…. Jos omat vanhemmat eivät olisi minua alulle saattaneet, ei minulla olisi mitään asioita
valittavana. Mutta kiva kun kävit kommentoimassa ja esittämässä mielipiteesi asiaan 🙂
Mä olen sitä mieltä, ettei lapseton tietenkään voi tietää millaista on äidinrakkaus tai vanhempana olo. Kuten ei joku ikänsä Suomessa asunut voi tietää millaista on sopeutua täysin uuteen maahan, kuten joku, joka on aina ollut laiha ei voi tietää millaista on olla lihava, kuten orpo ei voi tietää millaista on kasvaa vanhempien ja perheen kanssa jne. Ei tarvitse kokea ihan kaikkea tietääkseen mitä haluaa tai ei halua. Joku vaan tietää, ettei halua kokea äitiyttä ; se mikä on jollekin maailman ihanin asia, voi olla toiselle painajainen. Menisitkö sanomaan kaverillesi, joka parhaiten viihtyy kotona maalla, että kyllä sun pitäis ehdottomasti muuttaa Lontooseen kun se mullekin avasi ihan uuden elämän?
Vitsit et tää osus ja uppos. Multaki puuttuu toi vauvageeni kokonaan, ainut reaktio mitä vauva saa mussa aikaseks on ” ei kiitos” Vauvakuumetta ei oo koskaan ollut ja ollaankin ton miehekkeen kanssa jo sovittu ettei hankita lapsia ollenkaan (Kissat on meiän karvaisia vauvoja <3 ) Omalle äidille olen asiasta maininnu ja hän on, onneksi, ihan ok sen kanssa ja totesi et "se on sun oma päätökses"
En vaan nää itteäni äitinä. Ei se vaan oo mun juttuni ja mulla on sellainen olo et olisin ihan hirveä äiti 😀
Ärsyttävintä on kyllä se dissaus mikä tulee, jos meet mainitsemaan ettet halua lapsia. "Kyllä se mieli vielä muuttuu. Oota ku tuut vanhemmaks. Ei sitä koskaan tiedä" Hyh. Työpaikallakin olen törmännyt siihen asenteeseen, että koska mulla ei ole lapsia, en ole perheellinen ja tämän takia voin hyvin ottaa eri loma-ajat, jotta se perheellinen saa olla perheensä kanssa, koska olen itsekäs jos en ajattele oikean perheellisen tilannetta. Ehkä loukkaavin kommentti ikinä, mulla on mies ja lemmikkejä ja musta se on mun perheeni, huoh.
Joskus on vaan helpompi valehdella ettei pysty saamaan lapsia, sellasta tilannetta kohtaan ollaan paljon ymmärtäväisempiä.
Se on hyvä että on löytynyt mies joka on samoilla linjoilla 🙂
Ja jos tuntuu, ettei äitiys ole oma juttu, niin sitä ei kannata pakottaa.
Jep, se on erikoista miten jotkut tuntuu tietävän aina paremmin 😀
Toki sellaista tilannetta kohtaan ollaan ymmärtäväisiä, mutta itse ajattelen kuitenkin että rehellisyys on parempi.
Ja jotenkin se on niin vakava asia, ja ehkä jopa mun mielestä loukkaa vähän heitä, jotka tässä tilanteessa oikeasti ovat.
Tulipa tästä “valkoisesta valheesta” mieleen alkoholi ja siihen liittyvät selittelyt. Suomalaiset usein inttävät ja ihmettelevät jos on vaikkapa
selvin päin bileissä, että ota nyt yks, miks et sä juo jne. Monethan turvautuu esim. olen raskaana / olen toipuva alkoholisti / on antabus lääkekuuri.
Miksi jopa alkoholin nauttimiseen pitää puuttua? 😀
Hyvä, että myös omavalintaista lapsettomuutta tuodaan nykyisin enemmän esille. Lapsien hankinnan ei mielestäni pitäisi olla mikään itsestäänselvyys, vaikka kaikki edellytykset elämässä siihen täyttyisivätkin.
Monet täällä vaikuttavat olevan kovin varmoja valinnastaan lasten hankinnasta tai hankkimatta jättämisestä. Itselleni tämä valinta ei tunnu yhtä selkeältä. En ole koskaan erityisemmin lapsia halunnut, mutta mietin myös katuisinko valintaani jonain päivänä, kun lasten hankinta ei enää olisikaan mahdollista. Mietin samalla myös, että riistäisinkö omalla valinnallani mieheltäni mahdollisuuden isyyteen. En siitä huolimatta halua hankkia lapsia vain yhteiskunnan painostuksesta.
Olisi paljon helpompi tehdä itsenäinen puolueeton päätös ilman muiden ihmisten jatkuvaa asiaan puuttumista. Meidän tulisi kunnioittaa niin toisten ihmisten päätöksiä kuin päättämättömyyttäkin.
Onneksi minulla on vielä joitakin vuosia aikaa tätä asiaa pohdiskella, koska tällä hetkellä tiedän vain sen, että ainakaan vielä en ole valmis lapsia hankkimaan.
Sitä ei ole, vaikka usein puhutaankin lasten hankinnasta.
Pyrin aina muistamaan lisäämään sen tärkeän pikku seikan, kuten esim. jos luoja suo…
Olen miettinyt samaa, että tuleeko se katumus sitten vanhempana.. Mutta se on mahdoton tietää.
Enkä halua sen takia yrittää perustaa perhettä tai yrittää lasten hankintaa, että ehkä mummoma olisi yksinäistä.
Sen halun täytyy olla vahva, koska varmasti sinnikkyyttä (ja paljon muuta) lapsiperheen pyörittäminen vaatii.
Itsellä on hyvä tilanne sen suhteen, että miesystävälläni on jo 3 omaa lasta.
Mutta ihan totta, ideaalitilanne olisi tosiaan se, että itse saisi tehdä rauhassa päätökset ilman muiden sekaantumista asiaan.
Ihanaa kesää 🙂
Mietin tossa, että varmaan vähän riippuu siitäkin, missä porukoissa liikkuu. Mun omassa kaveripiirissä ei varsinaisesti ole sellaisia ihmisiä, jotka kauheasti näistä kyselisivät. Ikävä kyllä täytyy todeta, että elämääni on tullut kuitenkin ihmisiä, jotka pyrkivät satuttamaan minua kyseenalaistamalla unelmani ja tapani olla minä.. juuri näillä kysymyksillä ja tämän asian jauhamisella.
Itse olen vasta 27, joten aikaa on vielä näille kysymyksille, mutta parhaillaan olen avoliitossa miehen kanssa, jolla on jo kolme lasta. Valintani eivät liene olleet helppoja, mutta olenpahan saanut tehdä niitä asioita, joita itse olen halunnut. Olen pyörittänyt samoja juttuja päässäni pitkään kyllä kuin tässä kirjoituksessa, “vauvageenejä” … en ollut pienenäkään niitä tyttöjä, jotka leikkivät prinsessaa tai äitiä tms. Mulla oli niitä kumisia käärmeitä, joilla pelottelin mummoja. Tähän onkin sitten hyvä päättää tää kommentti 😀
Kaunista kesää kaikille! Tasapuolisesti 😉
Onpa ikävä kuulla että tällaisia ihmisiä elämääsi on tullut 🙁
Juu sullakin on vielä hyvin aikaa miettiä ja pohtia.
Ja itselläkin tullut miehen myötä kolme lasta, tosin he on kaikki jo melkein aikuisia 😀
Hahaha, kumiset käärmeet ja mummojen pelottelet, kiitos nauruista 😀
Kaunista kesää myös sulle!
Erinomainen kirjoitus! Itselläni on ikää nyt 35v ja odotan esikoistani. Ja minulle lapsen “hankinta” oli aika pitkälle järkipäätös. En ole koskaan kokenut vauvakuumetta, en edes nyt raskaana. Ja kun se testitikku näytti kahta viivaa, eka reaktio oli että “what have I done!”. Olen koko aikuisikäni miettinyt tätä lapsiasiaa, enkä ole koskaan saanut siihen varmuutta. Toisaalta en uskaltanut sulkea sitä ovea itseltäni/mieheltäni että “ei koskaan lapsia”. Toisaalta sen lapsen hankintapäätöksen tekeminenkin oli henkisesti todella iso juttu, jota on työstetty nyt vielä raskausaikanakin. Meillä on myös koiria, ja olen todella hoivaava niitä kohtaan, tunnen ääretöntä rakkautta noita karvapalloja kohtaan (joo, ovat “vaan” koiria, mutta meille perheenjäseniä). Ja uskon, että tämä tunne pohjautuu siihen samaan kuin äidinrakkaus, jos pidät huolta jostakin ja otat sen hengen vastuullesi, rakastat sitä ehdoitta. Tokihan lasten kohdalla tässä auttaa ne hormonitkin.
Täälläkin kommenteissa on elänyt vahvana tämä äitimyytti, että jokainen äiti rakastaa lastaan ehdoitta, kukaan äiti ei kadu lasten hankintaa, kukaan ei koe jääneensä mistään paitsi ja kaikkien elämä on niin pirun onnellista että ihan itkettää. Tämä ei minusta ole oikein äitejäkään kohtaan, koska minusta on luonnollista, että se ei kuitenkaan aina mene ihan noin. Äitikin saa tuntea katumuksen hetkiä lasten hankinnasta, se ei vähennä hänen arvoaan. Samoin saa tuntea menettäneensä jotain lasten myötä, monen kohdalla sekin pitää paikkansa. Ja jos nämä tunteet kielletään äideiltä, viedään heidän oikeutensa olla rehellinen itseään kohtaan.
Itse olen tässä 7kk raskauden aikana kasvanut siihen ajatukseen, että meille tulee lapsi ja minusta tulee äiti. Ja todellakin olen tyytyväinen, että se raskaus on 9kk jolloin tähän ajatukseen voi oikeasti tottua. Nyt olen varma, että tulen rakastamaan lastani ja olemaan tälle paras mahdollinen äiti. Silti nostan hattua kaikille jotka uskaltavat tehdä sen päätöksen etteivät hanki lapsia, sillä se jos mikä vaatii rohkeutta. Elämässä voi katua niin monta muutakin asiaa, ei se tee siitä yhtään huonompaa eikä oikeanlaista tyyliä elää se elämä ole olemassakaan. Joten mieti rauhassa mitä haluat, elämä on silti hyvää ja täyttä kävi miten kävi.
Kiva kun tulit jakamaan ajatuksesi. Mustakin tuntuu erikoiselta, että
se äitinä oleminen olisi muka aina vaan niin ihanaa. Eihän elämä muutenkaan ole pelkillä ruusunlehdillä tanssimista.
Jokainen äiti on oikeutettu myös niihin negatiivisiin tunteisiin ja ajatuksiin, ja saisi sanoa ne myös ääneen.
Tulet varmasti olemaan hyvä äiti, ja juuri omalla tavallasi <3
Itse en olisi valmis laittamaan kuitenkaan piuhoja poikki, niin varma päätöksestä en ole.
Kuten sanoinkin never say never, mutta lähtökohtaisesti en usko, että välttämättä biologiseksi äidiksi koskaan haluan/yritän.
Uskon kuitenkin, että elämäni tulee olemaan juuri sellaista, mikä itselle on parasta, ja onnen hetkiä tuomaa 🙂
Olisit voinu kirjottaa mun kynästä.
Hyvin samoja ajatusia on itselläni. Ja tuo vauvageenin puuttuminen. Hahah. Juuri eilen puhuin työkaverin kanssa, että en oo ikinä ollu sellanen, joka hyökkää ekana lulluttelemaan ystävien vauvoja ja palaa halusta pidellä niitä sylissä ja nuuhkutella sitä paljon puhuttua vauvan tuoksua. Ei ei ei.
Minulla on ihana kummityttö, jota saan käydä hoitamassa ja hemmotella pilalle. Ja kun lapsikiintiö tulee täyteen voi hänet mukavasti jättää omille vanhemmilleen. Se on ihanaa. ^_^
Joo ei, turvaväli on tuttua itsellekin 😀 Kun taas koiria oon kyllä aina menossa rapsuttamaan 😀
Käteviä nuo kummitytöt, haha 😉
Hei vaan,
ja kiitos sellaisen asian esille nostamisesta, jota itsekin kovin olen tässä pohtinut ja pohdin yhä. Ja minä olen siis jo 38 -vuotias ja en ole minäkään ainakaan tähän mennessä halunnut lapsia. Ja luulen, että minulla on heittää tähän keskusteluun vielä yksi vähän erilainen näkökulma, jonka esille tuomisesta saattaa olla muillekin, noh, iloa. Vaikka minulle sitä ei siitä nyt niin ole ollutkaan.
Kun minä ja veljemme olimme pieniä, oli äitimme ilmeisesti hyvin masentunut, vakka hänen masennustaan ei tuolloin mitenkään hoidettu. Ilmeisesti sen vain “annettiin mennä ohi”. Luulen, että tätä tilaa kesti jopa viisi vuotta, koko minun varhaislapsuuteni (isäni oli yleensä töissä). Jos jotakin muistan lapsuudestani – mikä ei ole paljon -, niin sen, että lapset eivät ole kivoja, eikä heistä ole muuta kuin harmia. Ja että lasten saaminen ei ole läheskään sitä, mitä esim. äitini oli asiasta ajatellut tai unelmoinut.
En siis todellakaan kokenut olevani äidilleni iloksi ja onneksi, isälle nyt toki hiukan enemmän. Tämän vuoksi näen vahvasti, että äitini olisi voinut todellakin jäädä hankkiutumatta äidiksi. Vaikka hän nyt tänä päivänä joka välissä jaksaakin rakkaudestaan minua kohtaan muistuttaa. (Ja minä taas ajattelen, että “onpa se nyt helppoa, kun olen menestyvä ja hyvin toimeentuleva ja hoidan omat asiani toisessa kaupungissa heitä mitenkään häiritsemättä, lähinnä kaiketi vain ylpeyden aiheita itsestäni antaen”. Läheisiä emme ole, en ole ajatellut pitää hänestä vanhemmiten huolta ja nytkin käyn katsomassa vanhempiani vain pari kertaa vuodessa ja nuokin kerrat lähinnä vain rakkaan isäni vuoksi).
Masennus myös periytyy vahvasti ja kappas, sen kanssa minäkin taistelen ainakin pari kertaa vuodessa ja aina siihen saakka, kunnes saan tilanteen taas hallintaan.
Minua vanhemmalla veljelläni on elämä yhä aivan levällään; on ollut jo 25 vuotta. Ainakin. Ja nyt vanhempani joutuvat sitten selvittelemään veljeni jopa aika kammottavia sotkuja yhä päivittäin. Ja tosiasia on, että lasten kanssa voi olla myös tällaista, enkä ainakaan minä tahtoisi koskaan sellaista lasta, jollainen veljeni on, vaikka toki syy hänenkin ongelmiinsa löytyy ainakin osaltaan lapsuudestamme ja toki voisin itse ainakin yrittää olla parempi äiti. (Myös yksi lapsellisista ystäväni on ollut masentunut ja niin on hänen nuori poikansakin, mutta hän kieltäytyy tätä tilannetta millään tavoin huomaamasta ja pojalleen apua hankkimasta. Ja minä en taas voi asiaan tietyistä syistä puuttua.)
Lapsen kanssa tulee aivan järjetön vastuu jopa siis toisen ihmisen tulevaisuuden onnellisuudesta sekä siitä, että hän oppii nimenomaan äidin kautta rakastamaan ja arvostamaan elämää ja esimerkiksi pitämään sitä lahjana. Eli siinä mielessä näen erittäin hyvänä asiana, ettei lapsia vain hankita (en minäkään muuten löytänyt tähän korvaavaa termiä) tähän maailmaan, vaan että myös omia mahdollisuuksia ja eväitä vanhemmaksi pohditaan hiukan syvällisemmin kuin esim. äitini sukupolvi.
Ja niin, saattaa kuulostaa masentuneelta (mitä en tällä hetkellä edes ole :)), mutta jos minulta kysyttäisiin, että olisinko tahtonut tulla tänne äitini lapseksi vai en, niin olisin valinnut yhä ja varmaan aina valitsisin jälkimmäisen vaihtoehdon. Vaikka olen siis naimisissa ihanan miehen kanssa, meillä on rakastamani asunto, minulla on ihania ja rakkaita ystäviä, minulla on loistava duuni, olen kuulemma kaunis, lähdemme kohta Karibian risteilylle ja mitä vielä. Siksi on minusta todella hienoa – eikä siis laisinkaan itsekeskeistä -, että tällaisia asioita pohtii hiukan syvällisemmin, jos siihen on mahdollisuus. Ja vaikka sittenkin, kun lapsi on jo syntynyt.
Mukavaa kesää kaikille 🙂
Kiitos kun kävit kertomassa tarinasi <3
On ihan totta, ettei moni tule varmastikaan ajatelleeksi asiaa noin. Ja käsittääkseni raskauden jälkeinen masennus on kuitenkin
suhteellisen yleistä. Osaan kuvitella, ettei sitä ole aikaisemmin "tunnistettu", tai saati asiasta puhuttu. Todella surullista,
että olet joutunut kokemaan tällaista lapsuudessa, juuri silloin kun se perusturva ja -luottamus pitäisi rakentua.
Tietysti masentunut ihminen ei masennukselleen mitään voi, ja tilanne on varmasti ollut raskas koko perheellenne.
Uskon, että äitisi varmasti potee huonoa omaatuntoa, ja on surullinen asiasta.
Asia ei tietysti minulle kuulu, mutta oletko miettinyt, että voisit ehkä antaa hänelle uuden mahdollisuuden, ja ehkäpä nyt aikuisiällä
saada takaisin äiti-tytär hetkiä? En tosiaan halua mitenkään kyseenalaistaa päätöksiäsi, tuli vain mieleen 🙂
Olen itsekin asiaa miettinyt, että mitä jos vaikkapa ulkomaailman paineesta päättäisi yrittää raskautta, ja tajuaisi synnytyksen jälkeen kuitenkin,
ettei pysty äitiyteen, tai sairastuisi masennukseen. Lasta kun ei voi viedä takaisin kauppaan ja sanoa, ettei se sopinutkaan.
Jo ihan tästäkin syystä asiaa tosiaan kannattaa miettiä hyvinkin tarkkaan, jos vähääkään epäilee omia haluja tai niitä kykyjä toisen huolehtimisesta.
Ihanaa kesää sinulle, ja mahtavaa Karibian risteilyä 🙂
Sinänsä hassun typerältä kuulostaa niin jopa vallan kovin iso vauhkoaminen lapsettomuuden puolesta kun puolisollasi on lapsia.. oletko koskaan miettinyt miten koiriin vertailu kuulostaa heiltä? Heitä taitaa vielä olla useampi. On vaan sinä ja miehesi ja karvaiset koirat. Tuo kuullostaa hyvin itsekeskeiseltä. Silloin kuin toisella on jo lapsia luetaan heidät myös perheeksi.. Tai sitten kaikki ei edes tule toimeen keskenään.. sääli 🙁 No jokainen taplaa tyylillään ja isejä on myös monen laisia mutta itse en ainakaan isäni puolisolta haluaisi kuulla vastaavaa. Toivottavasti puolisosi lapset ei lue näitä..
Voi Tiina! Enhän ole missään vaiheessa verrannut puolisoni lapsia koiriin :O
On aika erikoista tulla tekemään edes tuollaisia johtopäätöksiä ja olettamuksia blogiini. Kun kyseessä on aikuiset
lapset, joiden kanssa ei asuta, eikä eletä sitä yhteistä perhe-elämää, voin mielestäni täysin oikeutetusti sanoa
että ydinperheeseeni kuuluu mies ja koirat. Joiden kanssa eletään sitä arkea. Sitä paitsi, perheeseeni kuuluu vanhempani, mutta en heistäkään kirjoittele tänne. Lasten kanssa tulemme oikein hyvin toimeen, kiitos kysymästä. Juhannusta vietettiin yhdessä, mutta ihan jo heitä kunnioittamalla jätän heidän blogistani ulkopuolelle, en julkaise heidän kuviaan tai nimiään.
Itse asiassa olen myös keskustellut vanhimman lapsen (24v.) kanssa lapsettomuudesta, ja siitä etten varmaan koskaan yritä saada omia lapsia. Miten hän tai he voisivat asiasta mitenkään loukkaantua? Eihän mitenkään voi tehdä johtopäätöstä (jonka sinä teit) että jos en halua omia lapsia, en voisi rakastaa puolisoni lapsia? Nythän puhutaan täysin eri asioista! Pitäisikö heidän loukkaantua myös siitä, jos iskä ei halua
lisää lapsia, onko sekin merkki siitä, ettei lapsia rakasteta? Tai voivatko he loukkaantua siitä, että koiria kyllä hankitaan mutta ei lisää lapsia? Järjetöntä! Uskoisin enemmänkin, että se on heille helpotus, ettemme ole päättäneet perustaa uusioperhettä.
Jos puolisollani olisi pieniä lapsia, joiden kanssa asuisimme yhdessä, olisimme perhe arjessa, niin ymmärtäisin kommenttisi pointin. Mutta silloin varmasti myös blogissani näkyisi tällaista vauva-arkea tai lapsiarkea. Mutta kun sellaista ei ole lasten ollessa jo aikuisia.
Mutta ilmeisesti tunnet jotenkin puolisoni tai hänen taustansa, niin varsin hyvin tiedät että puhutaan täysi-ikäisistä aikuisista.
Asia on täysin eri. Kyllä, he ovat puolisoni LAPSIA, mutta ei vauvoja, tai pikkulapsia. Jos itse sanon, että en tule varmaan koskaan haluamaan omia lapsia OMISTA SYISTÄNI, ei kukaan, et sinä, ei vanhemmpani, ei puolisoni aikuiset lapset voi tästä vetää hernettä nenään. Ja itsekästä se ei todellakaan ole.
Steriloimista Suomessa pitäisi helpottaa.
Suomen nykylain 30 vuotta tai kolme lasta on holhoavaa vanhanaikaista lainsäädäntöä.
Muissa Pohjoismaissa ikäraja on 25 vuotta.
Nyt on käynnissä kansalaisaloite “Steriloimislain ikäraja pohjoismaiseksi eli 25 vuotta ja lapsiluvuksi kaksi lasta”
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2401
Aloitteen tavoitteena on 25 vuotta tai kaksi lasta steriloinnin perusteeksi.
Joten jos kannatatte pohjoismaista oikeutta sterilointiiin, kannattakaa ja jakakaa kansalaisaloitetta.